Olipa kerran pieni tyttö. Tämä nuori tyttö tapasi pojan, tutustui tähän ja heistä tuli ystävät. Tytön oli helppoa olla pojan seurassaja leikkiä tämän kanssa. Jossain vaiheessa tyttö kuitenkin tajusi tuntevansa poikaa kohtaan jotain muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Ensimmäistä kertaa hän tajusi ihastuneensa palavasti, niinkui´n vain ekaa kertaa voi ihastua ja kaikki muuttui. Hän halusi viettää pojan kanssa yhä enemmän ja enemmän aikaa, hipaista tätä kädestä. Kuitenkin kaikki muuttui mutkikkaaksi, perhosia lenteli vatsassa ja ihastuksen lähellä tuntui muutenkin kutkuttavalta olla. Mutta miten sitä ikinä voisikaan kertoa toiselle? Eikai mitenkään, oltiinhan sitä vielä niin nuoria ja mitään mistään tietämättömiä (enkä väitä nytten olevani yhtään sen viisaampi kuin silloinkaan). Kuitenkin jo pelkästään sekin , että oli ihastunut riitti, ja sai viettää aikaa tuon ihanan olennon kanssa.
Eihän mikään koskaan kauaan kestä ja siksi tämä ensimmäinen ihana kontakti vastakkaiseen sukupuoleen oli pakko rikkoa. "Netta pieni, isi ja minä olemme päättäneet muuttaa takaisin yhteen ja siksi muutamme uuteen paikkaan." Onko reilua särkeä niin pienen sydän? Pakkohan sen joskus oli tapahtua ja niin sitten taas pakattiin kaikki, vaihdettiin numerot ja lähettiin toiselle paikkakunnalle. Eihän niin piewnillä edes ole mitään mahdollisuutta pitää yhteyttä, ainakaan silloin. Yksi soitto eikä vastausta ja siinä se.
Kuitenkin sitä pienenä oppii pärjäämään ja sopeutumaan uusiinkin paikkoihin, vaikkei sie helppoa olekkaan. Yli kymmenen muuttoa koko ikäni aikana jo, enkä edes ole vielä täysi-ikäinen, mutta jotenkin sitä oppii. Eikä koskaan ole tuntunut niin pahalta kuin silloin ekalla luokalla kun joutui jättämään tuon nuoren pojan ja ihastumisen sen myötä, ei muulloin ole sattunut niin paljon, oikeastaan se on ainut kerta kun on sattunut vaikka muuttojakin on ollut niin paljon. Yleensä kuitenkin olen tahtonut muuttaa, olen oppinut siihen, että pidän uusista paikoista, etten tahdo jäädä paikoilleni vaan jatkaa eteenpäin. Kolmekin vuotta jossain on aivan liikaa. Mutten kylläkään sitten tulevaisuudessa halua lapsilleni samaa. Haluan, että heillä on lapsuudankoti, paikka missä he voivat muistella, että täällä me aina pieninä leikittiin ja kasvettiin yhdessä muiden pihapiirin kakaroiden kanssa. Toisaalta, eihän sillä mitään merkitystäkään ole, elämä toistaa itseään ja aina palataan samoihin asioihin.
Niinkuin nyttenkin, muutettuamme takaisin kohtasin monta taaksenu jättänyttä ihmistä, ajan myötä myös tämän ensimmäisen ihastuksenikin. Kaikki kohtaamiset eivät tosiaankaan olleet mukavia, vaan yllättävänkin kivuliaita ja hankalai, enkä tässä kohtaa tarkoita nytten muistoja tai mitään. Osa oli ihan mukavia, ja pelkään menettäväni heidät uudelleen.
Mutkien kautta siis myös tapasin uudelleen ensimmäisen ihastuksenikin. Päädyimme samalle yläasteelle ja melkeimpä jopa naapureikisi, ei nyt ihan, mutta asuimme kuitenkin kohtalaisen lähekkäin ja käytimme samaa koulubussia. Tuttuihimmekin kuului samoja ihmisiä. Siltikään emme koko yläasteen aikana vaihtaneet sanaakaan. Katselin häntä vain etäältä, hän muistutti sitä samaa nuorta poikaa kuin silloin joskus. Vaikka häntä katselinkin usein ja yritin kohdata hänen katseensa, en onnistunut koko kolmen vuoden aikana kuin muutaman kerran. Tuntui kuin hän olisi tahallaan yrittänyt vältellä.
Kuitenkin jälleen tuli aika muuttaa juuri ennen riparia, jälleen toiselle paikkakunalle, eli yhteiset bussimatkamme loppuivat, mutta onneksi kuitenkin pysyimme samassa koulussa eli saatoin vieläkin tarkkailla häntä silloin tällöin.
Lopulta tulikin aika mennä lukioon, hän jäi sinne ja minä tietenkin rohkeana lähdin yksin uuteen paikaan, mikä olikin erittäin hyvä ratkaisu ja sai aikaan aivan ihania uusia rakkauksia. Kuintenkin tämän ekan luokan aikana kohtasin hänet jälleen, vahingossa. Samana päivänä kohtasin erään toisenkin ekan luokan kaverini, mutta ei siitä sen enempää nyt. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien tuntui kuin olisi jatkettu siitä mihin jäimmekin. Meillä synkkasi hyvin, ja olin iloinen siitä vaikka mahassani lentelikin jälleen ne monta vuotta uinuneet perhoset, jotka tunnistivat jälleen hänet. Tai sitten jännitys vain johtui siitä, että mietti mitä sitä oikein voisi sanoa kun ei ole jutellut toisen kanssa yhdeksään vuoten.
Ei kai sillä mitään väliä ole, ystävystyimme jälleen ja liikuimme aika paljonkin yhdessä. Ja se tuntui yllättävän hyvältä, vaikka jollain tasolla kylläkin väärältä. Kenties siksi, että olin jälleen ihastumassa, vaikka olinkin toisen kanssa. Mistä sitä koskaan tietää. Nyt asiat kuitenkin ovat hyvin. Tai ainakin uskon niin, vaikka yunnenkin itseni välillä hyvin hyvin yksinäiseksi. Mutta ei sen väliä, rakastan häntä ja hän minua. Ja eikö se olekkin tärkeintä?
